Vasemmalla syötävän vuohenputken, oikealla myrkkykeison verso.
Elokuussa Aamulehdessä uutisoitiin isosti Hatanpään arboretumista löytyneestä ”tappavan myrkyllisestä” myrkkykeisosta, joka hetimiten oli riennetty hävittämään. On totta, että kikutoksiini- nimistä myrkkyä sisältävä myrkkykeiso on yksi myrkyllisimpiä kasvejamme. Se on kuitenkin hyvin yleinen rannoilla ja ojanpientareilla, ja todellisuudessa sitä on vaikea sekoittaa esim. salaattiaineksena käytettyyn vuohenputkeen, jonka kasvupaikka, lehtien rakenne ja väri sekä kasvutapa ovat erilaiset. Myrkkykeisosta on huomioitava, että se voi joskus poikkeuksellisesti kasvaa kauempanakin rannasta ihmisen toiminnan seurauksena. Hortaharrastajan on joka tapauksessa helppo opetella sarjakukkaiskasvien täsmäeroavaisuudet kirjallisuudesta.
Erilaisia myrkyllisiä yhdisteitä sisältäviä kasveja on luonnossa paljon, ja tiettyjä vieraslajeja lukuun ottamatta niiden hävittäminen on kestämätöntä ja turhaa. Ihmiselle myrkyllisiä yhdisteitä sisältävät kasvit kuuluvat luonnon monimuotoisuuteen, ja olennaista on toimia kaikkien tietämän periaatteen mukaan: älä laita suuhusi mitään, mitä et varmasti tunne. Myrkkykeison tapauksessa kasvia on turha myöskään poimia, koska herkkäihoiset voivat saada jo sen koskettamisesta iho-oireita. Myrkyllisin on kasvin lokeroinen juurakko, mikä on hyvä huomioida, jos sitä esim. mökkirannasta tahtoo pikkulapsia silmällä pitäen kaivaa pois. Rannoilla laiduntavalle karjalle myrkkykeiso voi olla vaarallinen.
Eri kasviryhmät tuottavat erilaisia yhdisteitä käydessään kemiallista ”sodankäyntiä” niitä ravinnoksi hyödyntäviä eliöitä vastaan. Joitakin yhdisteitä kasvit tuottavat vaikuttaakseen muihin kasveihin. Kasvien tuottamat myrkyt vaikuttavat eri eliöihin eri tavoin. Yksi esimerkki tästä on kaikkien myrkyllisiksi tietämät näsiän marjat, jotka linnuille vaarattomina leviävät näiden ulosteissa uusille kasvupaikoille. Kymmenen näsiän metsereiiniä sisältävän marjan syöminen riittää hengen lähtöön ja parista saa myrkytysoireita. Lehdoissa kevään airueena kukkiva näsiä on kaikilta osiltaan myrkyllinen.
Suojeltu, lehdoissa keväisin kukkiva näsiä on kauttaaltaan myrkyllinen.
Kauniita, mutta myrkyllisiä marjoja
Osa kasvien aiheuttamista myrkytystapauksia Suomessa aiheutuu juuri marjovista kasveista. Useimmiten tapaukset onneksi ovat lieviä. Edellä mainitut näsiän lisäksi näyttävästi marjovia myrkyllisiä, luonnonvaraisia kasveja ovat konnanmarja, oravanmarja, sudenmarja sekä köynnöstävä, hehkuvan tummanovaalimarjainen punakoiso.
Punakoison marjoja on löytynyt kuivattuna helminauhana muinaisista Egyptin hautakammioista.
Pihoilla ja puutarhoissa yleinen, puutuvavartinen punakoiso sisältää alkaloideja, jotka vaikuttavat keskushermostoon ja ruuansulatuskanavaan. Lapset saattavat erehtyä syömään sen houkuttelevan näköisiä marjoja, jotka ovat kyllä niin epämiellyttävän makuisia, ettei niitä huvikseen montaa suuhunsa laita. Punakoiso on kuitenkin aiheuttanut myrkytystapauksia, yleensä suu- ja vatsaoireita ja päänsärkyä. Yli viisi marjaa syönyttä hoidetaan lääkehiilellä. Koisokasveista on sanottava, että sekä perunan että tomaatin varsien kaikki osat ovat myrkyllisiä. Myrkyllisyys on kuitenkin osin asenne: tämä tieto ei herätä meissä sellaista levottomuutta kuin luonnonkasvien tuottamien aineiden mahdolliset haitat.
Pirkanmaalla yleisenä lehdoissa kasvava mustakonnanmarja kypsyttää kiiltävät, mustat marjatertut mustikankypsymisaikaan. Koirani innostui tänä kesänä hotkimaan niitä muutamia kenties aiemman mustikanvarpujen verottamisen innostamana. Ehdin huolestuneena selailemaan kännykästä syömisen mahdollisia vaikutuksia parikymmentäkiloiseen eläimeen. Mustakonnanmarja sisältää kasveille tyypillisiä glykosideja, jotka ovat sydämeen vaikuttavia hermostomyrkkyjä. Muutamalla marjalla ei onneksi ollut koiraan vaikutusta. Pienen marjamäärän syömisen sanotaankin aiheuttavan harvoin oireita.
Mustikka-aikaan marjoo myös yksittäisen, suuren, vahapintaisen marjan kehittävä sudenmarja. Rehevissä metsissä ja lehdoissa kasvavalla sudenmarjalla on kiehkurassa lehtiä tavallisesti neljä tai viisi. Suurta mustikkaa muistuttavan marjan sanotaan olevan niin epämiellyttävän makuinen, ettei niitä suuhunsa montaa laita, ja koko kasvi on myrkyllinen. Täytyy kuitenkin olla melkoisen mustikanhimon riivaama, jos kasvin mustikkaan sekoittaa, eikä se aikuiselta taida onnistuakaan. Lapsille tämäkin kasvi on kuitenkin syytä opettaa. Muutaman saponiinipitoisen marjan nauttimisen ei sanota aiheuttaneen merkittäviä oireita.
Oravanmarja on kuivahkojen lehtokankaiden indikaattorilaji. Lehtomaisesta kangasmetsästä puhutaankin käenkaali-oravanmarjatyypin metsänä. Oravanmarjan tunnistaa herttamaisista, ehytlaitaisista lehdistä, joita versossa on yleensä kaksi vastakkain, toisinaan neljäkin. Sen syksyllä kirjavista punaisiksi kypsyvien, glykosidipitoisten marjojen sanotaan olevan äitelän makeita, joten sen puolesta niiden syötäväksi kerääminen saattaa lapsia joissain olosuhteissa innostaakin. Pienen määrän nauttiminen ei aiheuta myrkytystietokeskuksen mukaan yleensä oireita, mutta muutaman gramman syöminen tekee annostuksesta jo vaarallisen. Oravanmarja kannattaa opettaa lapsille syömäkelvottomana, metsiämme valkoisilla pitsikukinnoillaan sulostuttavana kasvina.
Hämähäkki on löytänyt oravanmarjasta sopivat tukipilarit rakennelmalleen. Kuva: Kari Järventausta
Syksyllä kypsyvien lehtokuusaman tumman punaisten marjojen sanotaan olevan jossain määrin myrkyllisiä. Myöskään koiranheisi tai terttuselja eivät ole ruokamarjoja; tosin jälkimmäisestä tavataan keittää itänaapurissa siemenet siilattuna hilloa. Korpipaatsaman mustia marjoja on käytetty ummetuslääkkeenä, mutta niiden vaikutusmekanismi on siksi epämääräinen, että suosittelen jättämään ne pensaisiin.
Huumaavasti soilla tuoksuvaa suopursua on käytetty mm. hyönteisten karkoittamiseen ja ulkoisesti nivelten hoitokylvyissä.
Se on yksi lempikasvejani, jonka tuoksu suolla vie mukanaan.
Muita luonnonvaraisia myrkyllisiä kasveja
Monia myrkyllisiä kasveja on käytetty ajan saatossa enemmän ja vähemmän menestyksellisesti lääkinnällisiin tarkoituksiin. Meillä suopursun sisäinen käyttö on kielletty ja kauhistuin, kun virolainen tuttavani keitteli siitä suurieleisesti iltateetä ja ilmoitti nukkuvansa mainiosti juuri sen ansiosta. Ilmeeni nähtyään hän kylläkin kertoi käyttävänsä sitä vain lyhyitä jaksoja satunnaisesti. Itse en suopursuteetä joisi, mutta jos joku sillä saa unen, en tiedä kuinka paljon tehdasvalmisteisia unilääkkeitä vahingollisempaa se mahtaa olla. Tämä kuitenkin on myrkyllisiksi luettavia yhdisteitä sisältävien kasvien kotikäytön ongelma: et voi tietää, mitä ja minkä verran tiettyä ainetta kehoosi saat, ja missä maksa- tai muun sisäelinvaurion raja kulkee. Unen tuloa edistävään teehen löytyy metsästä useita mietoja, turvallisia vaihtoehtoja, kuten vadelman lehti, kanerva, lehmuksen kukka ja humala.
Kukkivista kasveista leinikkikasvit ovat myrkyllisiä ja laiduntavat eläimet karttelevat niitä. Satuin sopivasti kuuntelemaan radio-ohjelmaa, jossa arkeologi kertoi suomalaiselta kivikautiselta asuinpaikalta löydetyn mukulaleinikin mukuloita ja suuret määrät ulpukan siemeniä, joita molempia on käytetty ravitsemustarkoitukseen. Molemmat luetaan nykyisin myrkyllisiksi kasveiksi. Esi-isämme, jos näitä ihmisiä voi sellaisiksi kutsua, ovatkin jollain tavoin käsitelleet em. kasvinosat ennen ravitsemuksellista käyttöä. Myös nykyisiltä myrkyllisten kasvien listoilta löytyvää vehkaa on käytetty pula-ajan ruokana karjan rehuksi ja jauhojen jatkeeksi, ja sen juurakoiden keräily mainitaan jopa Kalevalassa. Vehkan vankka juurakko sisältää myös tuntemattomia myrkkyaineita, jotka suurelta osin saadaan neutraloitua keitettäessä. Koska näistäkään prosesseista ei ole tarkkoja tutkimuksia, paras lienee jättää eksoottinen vehka kukkimaan ojiin ja rannoille.
Lähes kaikki lemmikkisuvun kasvit ovat myrkyllisiä. Suomessa siihen kuuluu noin viisitoista sukua ja kolmekymmentä lajia, jotka kaikki ovat ruohovartisia kukkakasveja kuten lemmikit, imikkä ja raunioyrtit. Myrkyllisyydestään tunnetut kielo ja kalliokielo ovat myrkyllisiä kokonaisuudessaan. Jopa kielon maljakkovesi kannattaa pitää kotieläinten ulottumattomissa. Lapsena muistan syöneeni satunnaisesti kalliokielon kukkia ystäväni kanssa. Miksi? Hän sanoi, että niin voi tehdä ja ne maistuivat hyvälle. Vaikka ainakaan toistaiseksi asiasta ei tunnu olleen haittaa, en kerro tätä tarinaa kannustaakseni ketään muuta siihen. Ehkä myrkyt kuitenkin kerääntyvät pääosin kehoomme nykyisin muualta kuin luonnonkasvien kautta.
Tuomen karvaan-miellyttävän tuoksun takana on amygdaliini-niminen myrkyllinen glykosidi. Kasvin virallinen lajinimi on lehtotuomi. Mm. sinihapoksi hajoavaa amygdaliinia on kasvin kukissa, kuoressa ja siemenissä, mutta marjojen hedelmälihasta se puuttuu.
Hyviä myrkkykasvitärppejä ovat kotoisa leskenlehti, suolaheinä ja suomyrtti. 1970-luvun lääkekasvikirjan kanteen on painettu komea leskenlehti, jonka kuivattuja kukkamykeröitä ja lehtiä suositellaan kirjassa teeksi hengitysteiden tulehdukseen ja yskään. Myös ulkoisesti kasvia on käytetty jo ammoisina aikoina ihotulehdusten hoitoon. Kun vaikuttavista aineista löytyi maksaa rasittavia ja syöpää aiheuttavia pyrrolitsidiinialkaloideja, sisäinen käyttö kiellettiin. Kasvien maailman, Otavan ison kasvitietosanakirjan (1979) myrkkykasvien listalle on päätynyt myös suosittu ruokakasvi, oksaalihappopitoinen raparperi, sekä suolaheinä. Raparperin mehu on niin happaman syövyttävää, että sillä voi hangata vaikka ruosteen pyörän kettingistä. Kuitenkin nautiskelemme tätä keväistä herkkua vuosittain jonkun neutraloivan maitotuotteen kera hyvällä menestyksellä. Suolaheinäkeitto taas on ranskalainen perinneherkku, jota ostetaan tölkeissä kuin hernekeittoa ikään.
Tarkkasilmäinen saattaa löytää Vanajaveden Suolahden rannasta myrkyllisen suomyrttikasvuston. Suomyrtti oli laajalti Suomessakin humalaa edeltävä oluen maustaja. Ohraa viljeltiin alun perin nimenomaan energiapitoisen oluen raaka-aineeksi eikä ravinnoksi. Sopivalla annostuksella suomyrttiä tiedetään viikinkien lietsoneen itseään kaupankäynnin ohella harrastettuihin väkivallantekoihin, jotka sopivassa sekavuustilassa hoituivat juohevammin kuin selvin päin. Erilaiset huumaavat aineet ovat olleet osa sodankäyntiä ja ryöstelyä kautta aikain.
Kiteellä kasvaa yksi harvinaisista luonnonvaraisista ukonhattukasvuistoistamme. Kasvin suku Aconitum viittaa sen sisältämään akonitiini-alkalodiin, joka on niin myrkyllistä että kasvia on turha käsitellä paljain käsin oikeastaan lainkaan. Enimmäkseen ukonhattuja saamme ihastella kotipuutarhoissa, joissa niistä löytyy erilaisia värivariaatioita.
Monet pihakasvit ovat myrkyllisiä
Puutarhakasveista löytyy paljon myrkyllisiä lajeja. Monen pihalla kasvavan marjakuusen kaikki osat – marjan punaista maltoa lukuun ottamatta − ovat myrkyllisiä, mutta ystävämme metsäkauriin suurena herkkuna ne katoavat sen suihin tuossa tuokiossa. Hiukan turhankin suuren suosion saanut havupensas tuija on myrkyllinen. Samoin pihallamme ihanasti kukkivat liljat, sormustinkukat ja ukonhatut ovat myrkyllisiä. Antakaamme kasvien toteuttaa ympäristössään niiden tärkeitä tehtäviä, ja mikäli myrkkyahdistus sattuu saamaan meissä vallan, kohdistetaan puhdistustoimenpiteet ensin pihojemme itse aiheutettuun tilanteeseen. Pihat autioituvat, jos kaikki myrkkyjä sisältävät perennat ja pensaat hävitetään. Haetaan siis mieluimmin tietoa ja toimintatapoja elää kaikenlaisten kasvien kanssa, ja kunnioitetaan evoluution muovaamia kasvejamme sellaisina kuin ne ovat
– Kuvat: Outi Rossi. Kirjoitus on julkaistu Suomen Luonnonsuojeluliiton Valkeakosken yhdistyksen jäsenlehdessä Pistiäisessä 2/2023
Puro 