Varsin usein päätyy väsäämään asioita ymmärtämättä, mikä sisäinen pakko työhön ajaa. Syy käy ilmi ajan kanssa. Näin kävi taulakäävänkin kanssa. Kun huhkii puukon ja kirveen kanssa metiköissä kääpiä koivujen kyljistä irrotellen huomaa, että ne ovat kiinni varsin jämäkästi. Hainkin alkuperäistä pitkävartisemman kirveen nähdessäni jo sieluni silmillä itseni toikkaroimassa kirves päässä metsästä suurimpia kääpiä yläviistosta varvastellen hutkittuani. Kova on myös itse kääpä, kun sen pillejä alkaa puukolla kerros kerrokselta nirhata irti. Parin tunnin ähräämisen jälkeen viskaan turhauttavan pienet mallonkappaleet koivuntuhkalipeäkattilaan jatkokäsittelyä odottamaan- tarkoitus on pehmittää sitkeää lituskaa niin pitkään, että sen saa työstettyä säämiskämäiseksi ompelu- tai tulentekomateriaaliksi. Koivuntuhkalipeää taasen olin jo aiemmin laitellut lankojen ja kankaiden purettamista varten saunan tuhkista: ihana käsityötyöläisystäväni Solja oli löytänyt kirjallisuudesta kasvit, joilla todistimme vääräksi väitteen, että kasviväreillä syntyy vain murrettuja värejä. Monet sienet ja kääväthän ovat oivaa värjäysmateriaalia, mutta me käytimme värjäyskattiloissamme avokadoa, sipulia ja kahvia.
Joulu tuli ja meni, mutta eteisessä metallikattilassa lipeäuintia harrastavat kumimaiset käävänkappaleet eivät osoittaneet periksiantamisen merkkejä, vaikka niitä mm. mätkittiin musiikkijameissa lyömäsoittimina. Turhaan vaivannäköön harmistuneena viittasin jo koko projektille kintaalla, kunnes uuden vuoden liepeillä löysin hämmästyksekseni kattilasta sienimäisiksi turvonneet vastaanhangoittelijat, ja kalikalla nuijimalla aloin työstää niitä ulkona. Noh, säämiskämäisyys jäi vielä haaveeksi, mutta huokoista, herkästi syttyvää ja hitaasti kytevää tulentekomateriaalia sain taulan huuhdottuani ja vessan lattialla kuivattuani. Nyt fytoterapiaopiskelijana olen oppinut, että taula on yksi moksaukseen, akupunktiopisteiden lämmittämiseen käytettyistä aineista ja hups -minulla on taulaa omasta takaa. Metsä antoi sekä taulakäävän että tuhkan sen pehmittämiseen – olisi antanut sienetkin lankojen värjäykseen, jos värjääjät olisivat olleet ajoissa liikkeellä.
Suomen käävillä elää viitisentoista eri kääpiin erikoistunutta perhoslajia. Taulakäävällä elää parikin eri perhosta: kookkaan, ei kovin yleisen jättikääpäkoin toukka tekee taulakääpään tai sen lahottamaan puuhun jopa puolisenttisen reiän, syö käävän rihmastoa ja talvehtii isäntäkäävässä. Seuraavana keväänä toukka koteloituu reiän suulle; kesä-heinäkuussa on sen lentoaika. Muita yleisiä perhosten isäntälajeja ovat mm. lepänkääpä sekä rivikääpä, joka loppukesästä on usein silminnähden toukkien risaksi syömä. Käävillä ja kääpien pehmittämällä puuaineksella elää myös lukuisa joukko kuoriaisten toukkia. Jotkut kääpälajit elävät vain maapuilla ja pökkelöillä, joilla tietty edeltävä kääpälaji on jo elinkiertonsa päättänyt. Tällaiset monimutkaiset sienten, kasvien, hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien vuorovaikutus- ja hyötysuhteet luovat verkoston, jolle ekosysteemin seuraavat tasot; linnut, pienet nisäkkäät, lepakot, ja kaikki siitä ylöspäin, rakentuvat. Hakkuutähteiden ja kantojen kiskominen talousmetsistä energiapuuksi tyhjentää metsän materiaalista, jolle sen tulevaisuus rakentuu.
Tasaikäisestä, monolajisesta talousmetsästä puuttuu luonnonmetsän kääpälajien normaali keskinäinen kilpailu. Näissä olosuhteissa yksittäinen, puustolle haitallinen kääpälaji saa usein ylivallan ja aiheuttaa puustolle laajamittaista tuhoa. Monilajisessa, moni-ikäisessä metsässä kääpälajistokin kilpailee toinen toisensa ruotuun.
En siis ainakaan vielä pääse koketeeraamaan Mannerheimintielle omalla mehiläisvahalla sateenkestäväksi kyllästetyllä taulasäämiskälakilla, mutta opin taas monenlaista luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksesta lahopuiden luoman moninaisuuden äärellä…
Puro 